Vaikka meillä oli
mahdollisuus olla koko joululoma yhdessä, me tiedettiin että tammikuussa
alkaisi opiskelut ja mun pitäisi lähteä Jyväskylään. Edessä oli siis monta
talvisen kylmää kuukautta, jolloin me voitaisiin nähdä vain viikonloppuisin, ja
silloinkin toisen pitäisi aina istua bussissa monta tuntia. Sen lisäksi
myöhemmin keväällä odotti Sinin vaihto Tukholmaan, joka kestäisi kuukauden.
Silloin vuodenvaihteessa kuukausi kuulosti ikuisuudelta, ja tuntui ettei talvi
lopu milloinkaan. Kun siis loman jälkeen avasin synkän kopperoni oven
Jyväskylässä, kävi mielessä että suhde voi kompastua näihin hankaliin
olosuhteisiin.
Voin sanoa ihan suoraan,
että pelkään aika paljon menettämistä ja sitä että onnellisuus lopahtaa milloin
tahansa. On vaikea luottaa, että hyvät asiat pysyvät. Tiedän ettei siitä
kannata tehdä numeroa, koska pelko voi alkaa toteuttaa itseään, jos lähtee
siitä että kaikki päättyy joka tapauksessa huonosti. Pitäisi olla avoin ja
luottavainen, koska myönteiset odotukset todennäköisemmin myös toteutuu.
Etäsuhteessa kuitenkin se fyysinen välimatka antaa mukavan kasvualustan
kaikille peloille ja epäilyksille. Siksi erillään ollessa on äärimmäisen
tärkeää, että voi luottaa toiseen ja että voi jutella avoimesti. Tietysti ne on
tärkeitä asioita missä tahansa ihmistenvälisessä toiminnassa, mutta
etäsuhteessa niiden merkitys korostuu erityisesti. Kumpikaan meistä ei ole
mitään puhelimessa höpöttävää tyyppiä, mutta onneksi on WhatsApp ja Messenger,
joten voitiin aina kirjoitella kuulumisia ja fiiliksiä. On joka kerta yhtä
piristävää kuulla viestin kilahdus tai huomata vihreä välke kännykän
yläkulmassa. Vaikka joskus tuntuu tylsän mielikuvituksettomalta kysyä vain
"mitä kuuluu?" tai "miten sun päivä on menny?", se toinen
ei kuitenkaan luultavasti ajattele niin. On myös kiva lähetellä esim. kuvia
arjen tilanteista.
Etäsuhteessa
on se hyvä puoli, että yhteinen aika tuntuu aivan erityiseltä, melkein kuin
lomalta. Oli aina yhtä kivaa mennä Siniä vastaan Jyväskylässä tai saapua
raikkaan talviseen Lahteen, ja toisaalta aina yhtä haikeaa tuijottaa bussin
ikkunassa vilkkuvia katuvaloja sunnuntai-iltana matkalla takaisin pohjoiseen.
Kahdestaan vietetty aika oli melkein eri elämästä kuin yksinäiset arkipäivät;
viikonloppuisin kokkasimme kunnollisia ruokia ja suunnittelimme yhteistä
tulevaisuutta, kun taas arkisin lämmitin muutaman kalapuikon ja haahuilin
luentosalista toiseen. Olin asunut Jyväskylässä melkein kaksi vuotta, mutta
vieläkään kaupunki ei tuntunut ollenkaan kodilta, eikä siellä ollut minulle
juuri muuta kuin opiskelu. Laskin päiviä, milloin pääsisin taas muualle "oikeaan"
elämääni.
Loppujen
lopuksi alkuvuosi meni kuitenkin nopeasti, ja yhtäkkiä edessä oli jo Sinin
vaihto Tukholmaan. Yli kuukauden erossa olo, ja vielä eri maissa, tuntui
ajatuksena ankealta. Vitsailimme että "me unohdetaan toisemme", ja
mielessä kävi että "mitä jos se löytää sieltä jonkun toisen" ja
kaikkea muuta yhtä kypsää... Olin kuitenkin Sinin puolesta iloinen, koska
harjoittelu Ruotsissa oli tärkeä juttu. Joskus on kieltämättä vaikeaa olla
iloinen toisen puolesta – varsinkin jos samaan aikaan itsellä on paljon
stressiä ja mietittävää – mutta kun uskaltaa antaa tilaa ja olla onnellinen
toisen onnistumisista, tulee itsellekin parempi fiilis. Kaiken lisäksi minäkin
pääsin moikkaamaan Siniä viikonloppureissulle. Kävelimme Solsidanin maisemissa,
katselimme upeita näkymiä Henriksdalin kallioilta ja kävimme piknikillä
Skeppsholmenissa. Tukholmassa katsoimme huviksemme myös asuntoilmoituksia.
Palasin keväisestä Ruotsista Suomen lumimyräkkään, ja arki Jyväskylässä
jatkui. Kyyhötin yksiössäni ja toivoin, että aikaa voisi kelata eteenpäin.
