Hei, tyttö jolla on kaunis katse

Suhtauduin aika kyynisesti rakkauteen. Jos joku intoili treffeistä tai selitti ”unelmien parisuhteesta” tai jos näin Instagramissa jonkun #couplegoals-päivityksen, teki mieli huokaista ja sanoa että älkää nyt hei viitsikö. Imeliä rakkauslaulujakin oli vaikea kestää, romanttisista komedioista nyt puhumattakaan. Olin kyllä seurustellut ja kokenut asioita, mutta aina oli tapahtunut jotain ikävää, jotain mikä oli vienyt luottamuksen joko itseen tai muihin. Lopulta olin päättänyt että jos rakkaus on tällaista, niin ei se taida olla kovin ihmeellistä. Sitten kaikki muuttui. Kuulostaa kliseeltä mutta on totta. Kaiken muuttuminen alkoi näin: 

Istuin bussissa jossain Jyväskylän ja Lahden välillä, kun kännykkäni piippasi. Tai oikeastaan se taisi vain värähtää, koska  pidän puhelinta aina äänettömällä. Viesti oli kaverilta, josta en ollut kuullut ainakaan vuoteen. Hän kertoi että hän oli valmistunut ylioppilaaksi ja että hän pitäisi lakkiaiset joulukuussa, Suomenlinnassa. Hän pyysi minua sinne soittamaan pianoa. Vastasin heti, että tulisin ilman muuta. Esiintyminen, ihan sama kuinka pienimuotoinen, on aina kivaa. Ja tietysti halusin päästä tämän kyseisen ihmisen yo-juhliin, koska ylioppilaaksi valmistuminen oli hänelle iso juttu. Nojauduin bussin ikkunaan ja hymyilin, koska oli pitkästä aikaa jotain kivaa, mitä odottaa. 

Kuukauden kuluttua juoksin pitkin jouluruuhkaista Aleksanterinkatua. Minulla ei ollut mitään lahjaa kaverilleni, ei edes korttia. Minun oli tarkoitus ostaa ne matkalla satamaan, mutta kaupoissa tulvi hillittömät jonot. Olin hukannut vartin Akateemiseen, ja nyt oli kolme minuuttia aikaa ehtiä lautalle. Olimme sopineet kaverin kanssa, että menisimme harjoittelemaan esitystä ennen varsinaisia juhlia. Vilkuilin kelloa ja kirosin itseni, kun en taaskaan ollut suunnitellut tätä juttua. Se oli niin tyypillistä. Ajattelen että asiat järjestyvät jotenkin itsestään. Elän siis melkolailla hetkessä. Murehdin ja mietiskelen kyllä kaikenlaista, mutta minusta tuntuu että mietin aina vääriä asioita. En ota huomioon esimerkiksi sitä, että Esplanadia ylittäessä voi kompastua sporakiskoihin. Tai sitä että on kiusallista kompuroida suljettujen puomien yli Suomenlinnanlauttaan, kun lauma japanilaisia tapittaa vieressä. Joka tapauksessa, pääsin lauttaan ja löysin päivänsankarin, istuimme vierekkäin kaikkien turistien keskellä, minä hengästyneenä ja kiusaantuneena siitä ettei ollut edes ruusua annettavana. Kaikki meni kuitenkin ihan luontevasti, olimme pian jo perillä ja menimme johonkin merisotakoulun rakennukseen ja harjoittelimme biisit. 

Kun ihmisiä alkoi valua sisään, rupesin soittamaan taustamusiikkia. Niin oli toivottu. Tuntui vähän absurdilta soittaa yksin siellä ison ja viileän ja sotilaallisen salin nurkassa. Mutta kun keskittyi vain soittamiseen, kaikki sujui hyvin. Kaikki menee hyvin kun voi soittaa. Soitin biisejä joista tykkään itse, Coldplayn Everglow ja Fix You, Kentin Utan dina andetag ja muuta sellaista. Välillä vilkaisin ihmisiä, yritin nähdä tykkäävätkö he, mutta en oikein saanut tolkkua. 

Vapaat sosiaaliset tilanteet ovat vaikeita. On hankalaa ottaa oma tila ja löytää luonteva tapa olla. Tunnen itseni helposti ulkopuoliseksi tai jotenkin vääränlaiseksi. Tuntuu että olen ikään kuin väärässä paikassa. Täsmälleen siltä tuntui myös merisotakoulun ruokalassa, kun haahuilin kahden pitkän pöydän ympärillä ja etsin omaa nimeäni pienistä paperikylteistä. Alkoi huimata pikkuhiljaa. Ajattelin että tämä on jo ihan sketsi, että tähän sähläämiseen tämä taas meni. Silloin joku sanoi että ”täällä on sun paikka.” Ääni oli ystävällinen ja herttaisen hentoinen. Käännähdin ja näin nuoren naisen, joka osoitti tyhjää tuolia vieressään. En käsittänyt mistä hän tiesi nimeni. Naurahdin, sanoin ”okei” ja istuin hänen viereensä. Hän sanoi että soitin hienosti. Vasta silloin näin hänet kunnolla, hymyn ja ruskeat hiukset ja silmät, joissa oli jotain pysäyttävää, jotain ainutlaatuista, jotain. Näpräilin lautasliinaa, ettei käsien tärinää huomaisi. Yritin tihrustaa nimikyltistä tytön nimeä, mutta fontti oli niin pientä ja koristeellista, etten saanut selvää. Oliko se Suvi? Vai Sini? Vai ehkä Siiri? Ei tuntunut luontevalta kysyä, kun se kuitenkin luki hänen edessään. Sitä paitsi hän oli tiennyt minut. Tunsinko minäkin tytön jostain? Muistelin kaikkia ihmisiä jotka tunnen edes jollain tasolla, mutta en keksinyt kuka tämä nuori nainen voisi olla. Silti tuntui luontevalta jutella, kertoa missä asuu ja mitä opiskelee ja miten on päätynyt tänne juhliin. Tuli puhetta Ruotsista, tyttö oli ollut Tukholmassa au pairina ja ruotsi oli hänen ”toinen äidinkielensä”. Minä en osaa ruotsia erityisen hyvin, mutta olen aina pitänyt Ruotsista maana. Jossain vaiheessa tyttö kaatoi itselleen vettä ja kysyi halusinko minäkin. Oli vaikea olla hymyilemättä, kun hän kallisti kannun kohti lasiani. 

Esitimme biisit. My Heart Will Go Onin ja Johanna Kurkelan Kotiin-kappaleen aikana yritin olla vilkuilematta tyttöä yleisössä. Kappaleiden jälkeen jättäydyimme hetkeksi muista. Tyttö sanoi taas että soitin hienosti. Yritin sanoa jotain muuta kuin vain ”kiva kuulla”. Olin aika jännittynyt.  

Lähdimme samalla lautalla takaisin. Oli jo pimeää, lautta keinui pehmeästi ja kauppatorin valot kiilsivät meren pinnalla. Minulla oli kahdeksan minuuttia aikaa ehtiä rautatieasemalle. Se riittäisi juuri ja juuri. Mutta en halunnut että se riittäisi. Halusin jäädä vielä hetkeksi. Seuraava juna lähtisi tunnin päästä. Lautta kiinnittyi laituriin, oli pakko nousta. En tiennyt mitä tehdä. Jos lähtisin nyt, emme ehkä enää koskaan tapaisi. Astuimme ulos, kylmään tuuleen. Mietin ääneen, että pitäisikö juosta vai ei. Sini sanoi että voisin tehdä niin kuin halusin. Niin, Sini, olin varmistanut nimen lapusta ennen lähtöä. Lopulta sanoin, etten taida enää ehtiä asemalle. Että voisin hyvin jäädä vielä tunniksi.

Kävelimme pitkin Pohjoisesplanadia, yritimme löytää jonkun kivan kahvilan. Emme puhuneet mitään, kumpikin ikään kuin odotti ja ihmetteli, että mitä tässä nyt tapahtuu. Yhtäkkiä ohi vilahti tutut kasvot. Käännähdin katsomaan, ja kyllä, ei se voinut olla kukaan muu kuin entinen tyttöystäväni lukiosta. En ollut nähnyt häntä kahteen ja puoleen vuoteen. Sini ihmetteli että mitä minä pälyilen. Sanoin että en mitään, että tuossa vain meni tosi tutun näköinen tyyppi. 

Päädyimme Stockmannin Espresso houseen. Ryystin capuccinon vaahtoa ja olin edelleen vähän hämmentynyt siitä Espan kohtaamisesta. Muutenkin koko päivä ja jännittäminen ja paikasta toiseen säntäily alkoi väsyttää. Silti tuntui täysin luontevalta, että Sini istui vieressä. Tuntui että olisi oudompaa, jos emme istuisi tässä kahdestaan. Että voin olla oma itseni ja jutella mistä tahansa. En tiedä mistä sellainen syvällinen yhteys syntyy. Ehkä sitä ei kuulukaan selittää. 

”Saako sua halata?” Sini kysyi Helsingin rautatieaseman aulassa. Se oli turha kysymys, koska olin jo levittänyt kädet.   Sanoimme molemmat että olisi kivaa nähdä uudestaan ja että löytäisimme toisemme Facebookista. Sini jäi kaverinsa luokse yöksi Helsinkiin, vilkaisin kun hän asteli metroaseman liukuportaisiin ja katosi vilinään. Siitä on nyt vähän yli kolme kuukautta. Se on lyhyt aika, pelkkä hujaus, mutta niihin kuukausiin on mahtunut enemmän kaikkea kuin koskaan aiemmin. Olen kiitollinen jokaisesta hetkestä ja odotan kaikkea tulevaa. Rakastan tätä matkaa.