Kilsat on kilsoja vaan meidän etäsuhteessa

Vaikka meillä oli mahdollisuus olla koko joululoma yhdessä, me tiedettiin että tammikuussa alkaisi opiskelut ja mun pitäisi lähteä Jyväskylään. Edessä oli siis monta talvisen kylmää kuukautta, jolloin me voitaisiin nähdä vain viikonloppuisin, ja silloinkin toisen pitäisi aina istua bussissa monta tuntia. Sen lisäksi myöhemmin keväällä odotti Sinin vaihto Tukholmaan, joka kestäisi kuukauden. Silloin vuodenvaihteessa kuukausi kuulosti ikuisuudelta, ja tuntui ettei talvi lopu milloinkaan. Kun siis loman jälkeen avasin synkän kopperoni oven Jyväskylässä, kävi mielessä että suhde voi kompastua näihin hankaliin olosuhteisiin.

 Voin sanoa ihan suoraan, että pelkään aika paljon menettämistä ja sitä että onnellisuus lopahtaa milloin tahansa. On vaikea luottaa, että hyvät asiat pysyvät. Tiedän ettei siitä kannata tehdä numeroa, koska pelko voi alkaa toteuttaa itseään, jos lähtee siitä että kaikki päättyy joka tapauksessa huonosti. Pitäisi olla avoin ja luottavainen, koska myönteiset odotukset todennäköisemmin myös toteutuu. Etäsuhteessa kuitenkin se fyysinen välimatka antaa mukavan kasvualustan kaikille peloille ja epäilyksille. Siksi erillään ollessa on äärimmäisen tärkeää, että voi luottaa toiseen ja että voi jutella avoimesti. Tietysti ne on tärkeitä asioita missä tahansa ihmistenvälisessä toiminnassa, mutta etäsuhteessa niiden merkitys korostuu erityisesti. Kumpikaan meistä ei ole mitään puhelimessa höpöttävää tyyppiä, mutta onneksi on WhatsApp ja Messenger, joten voitiin aina kirjoitella kuulumisia ja fiiliksiä. On joka kerta yhtä piristävää kuulla viestin kilahdus tai huomata vihreä välke kännykän yläkulmassa. Vaikka joskus tuntuu tylsän mielikuvituksettomalta kysyä vain "mitä kuuluu?" tai "miten sun päivä on menny?", se toinen ei kuitenkaan luultavasti ajattele niin. On myös kiva lähetellä esim. kuvia arjen tilanteista.

 Etäsuhteessa on se hyvä puoli, että yhteinen aika tuntuu aivan erityiseltä, melkein kuin lomalta. Oli aina yhtä kivaa mennä Siniä vastaan Jyväskylässä tai saapua raikkaan talviseen Lahteen, ja toisaalta aina yhtä haikeaa tuijottaa bussin ikkunassa vilkkuvia katuvaloja sunnuntai-iltana matkalla takaisin pohjoiseen. Kahdestaan vietetty aika oli melkein eri elämästä kuin yksinäiset arkipäivät; viikonloppuisin kokkasimme kunnollisia ruokia ja suunnittelimme yhteistä tulevaisuutta, kun taas arkisin lämmitin muutaman kalapuikon ja haahuilin luentosalista toiseen. Olin asunut Jyväskylässä melkein kaksi vuotta, mutta vieläkään kaupunki ei tuntunut ollenkaan kodilta, eikä siellä ollut minulle juuri muuta kuin opiskelu. Laskin päiviä, milloin pääsisin taas muualle "oikeaan" elämääni.

 Loppujen lopuksi alkuvuosi meni kuitenkin nopeasti, ja yhtäkkiä edessä oli jo Sinin vaihto Tukholmaan. Yli kuukauden erossa olo, ja vielä eri maissa, tuntui ajatuksena ankealta. Vitsailimme että "me unohdetaan toisemme", ja mielessä kävi että "mitä jos se löytää sieltä jonkun toisen" ja kaikkea muuta yhtä kypsää... Olin kuitenkin Sinin puolesta iloinen, koska harjoittelu Ruotsissa oli tärkeä juttu. Joskus on kieltämättä vaikeaa olla iloinen toisen puolesta – varsinkin jos samaan aikaan itsellä on paljon stressiä ja mietittävää – mutta kun uskaltaa antaa tilaa ja olla onnellinen toisen onnistumisista, tulee itsellekin parempi fiilis. Kaiken lisäksi minäkin pääsin moikkaamaan Siniä viikonloppureissulle. Kävelimme Solsidanin maisemissa, katselimme upeita näkymiä Henriksdalin kallioilta ja kävimme piknikillä Skeppsholmenissa. Tukholmassa katsoimme huviksemme myös asuntoilmoituksia.

Palasin keväisestä Ruotsista Suomen lumimyräkkään, ja arki Jyväskylässä jatkui. Kyyhötin  yksiössäni ja toivoin, että aikaa voisi kelata eteenpäin. 

"Mustakin on ollut tosi kivaa sun kanssa"

Mä oon joutunut viimesten kuukausien aikana pistämään aika uusiksi koko käsitykseni rakkaudesta ja parisuhteista. Ei sillä, että mulla olisi niistä aiemmin ollut erityisesti kokemustakaan, mutta nyt tuntuu, että kaikki oletukset ja käsitykset on menneet uusiksi. Ja hyvä niin.

Kun me Antin kanssa sovittiin ensimmäinen tapaaminen, mä olin asennoitunut siihen niin, että nähdään vain kavereina. Koska en osannut ajatella siitä mitään muutakaan, en uskaltanut toivoa liikoja tai kehitellä päässä turhia haavekuvia jostakin, mitä ei edes tulisi olemaan. Me nähtiin pienessä viihtyisässä kahvilassa. Koska joulu teki tuloaan, siellä tuoksui jouluiselta, ikkunoissa oli joulukoristeita ja ulkona oli ehtinyt tulla jo hämärä, jolloin kynttilät valaisi kahvilaa. Istuttiin pienessä kahden hengen pöydässä puoliksi vierekkäin, osittain vähän vastakkain.

Musta tuntui tosi luonnolliselta jutella. Hiljaisuudet ei tuntuneet yhtään kiusallisilta, me jopa juteltiin siitä, että miksiköhän joidenkin ihmisten kanssa hiljaisuuden laskeutuminen koetaan heti kiusalliseksi. Antti räpläsi kädessään milloin sokeripussia ja milloin suklaakonvehtia. Mä pidin käteni tiukasti glögimukin ympärillä, etten itse vaikuttaisi liian hermostuneelta, vaikka tilanteessa ei sinänsä ollutkaan mitään hermostuttavaa. Suklaakonvehdista lähti keskustelu suklaasta, joka päätyi lempijäätelömakuihin. Suklaa ei ollut Antin lemppari ja mä halusin arvata mikä se sitten on. Tein selkeästi vaikutuksen telepatiataidoillani arvatessani sen ensimmäisellä oikein. Oikeasti arvasin sen ensimmäisenä, koska mango-meloni on myös oma lempparini.

Oli kuitenkin yksi hiljaisuus, joka tuntui hyvin erilaiselta. Se laskeutui siihen pieneen kahvilaan muutaman tunnin juttelemisen jälkeen. Hetken ehdin ajattelemaan, että nytkö tästä sitten tulikin kiusallista... Pelkäsin, että olen tylsä tai ehdin jo sanoa jotain typerää. Hiljaisuuden aiheuttama jännite vain kasvoi ja ne muutamat minuutit alkoivat tuntumaan vähän painostavilta. En tiennyt yhtään mitä sanoa. Sitten Antti sanoi jotain rikkoen hiljaisuuden. Kuulin ne sanat, mutta olin aivan varma, että kuulin väärin tai vähintäänkin ymmärsin väärin. Ei se voinut niin sanoa. Ei se voinut. En kehdannut kysyä mitä se sanoikaan, koska tilanne oli hyvin jännittynyt. En tiennyt mitä sanoa, koska olin ymmärtänyt väärin enkä kuullut mitä se oikeasti sanoi. Mun vastaus naurattaa jälkikäteen, koska taisin vastata hermostuksissani "mustakin on ollut tosi kivaa sun kanssa". Yritin lukea Antin reaktioita, mutta en osannut tulkita niitä.

Loppuillasta mulla ei ole hirveän tarkkoja muistikuvia. Mä olin tosi hämmentynyt, yllättynyt, jännitys alkoi purkautumaan, mutta ennenkaikkea olin todella onnellinen. Illalla me lähetettiin pitkiä kauniita viestejä. Sain sanottua ne asiat, jotka jäi sanomatta kaiken jännityksen keskellä. Kahden päivän päästä me nähtiin uudestaan. Mentiin samaan kahvilaan. Tunnelma oli erilainen, koska oltiin aamun ensimmäisiä asiakkaita ja oli aivan valoisaa. Istuttiin eri pöydässä, pienessä huoneessa. Tällä kertaa mä otin teetä, onnistuin valitsemaan pahanmakuisen teepussin ja tee oli aivan liian kuumaa juotavaksi. Tee oli kuitenkin sivuroolissa.

Me juteltiin tavallisista asioista. Tulevasta joulusta ja miten me vietetään joulua yleensä. Puheeksi tuli myös mun ruotsirakkaus. Kieli vaihtui suomesta ruotsiksi. Huomasin, että Anttia jännitti tosi paljon puhua sitä. Mä olin kuitenkin tosi vaikuttunut siitä, että se pystyi kertomaan vieraalla kielellä lempikirjailijastaan ja muutenkin kirjoista. Puolentoista tunnin jälkeen lähdettiin ulos kävelemään. Käveltiin lumisessa metsässä ja hymyiltiin katsoessamme toisiamme silmiin. Aika tuntui kuluvan tosi nopeesti. Mun ystävä oli tulossa mun luo viikonlopuksi ja mentiin sitä yhdessä bussille vastaan. Istuttiin kolmistaan kahvilassa ja juteltiin.

Kaikki tuntui olevan tosi hyvin. Se kaikki tuntui myös epätodelliselta ja uskomattomalta. Ihanalta. Mä olin tosi onnellinen. Ennen joulua ehti tapahtua paljon. Erityisesti on jäänyt mieleen päivä ennen jouluaattoa. Aaton aatoksiko sitä sanotaan. Vaihdettiin joululahjoja. Antti oli jo aiemmin monta kertaa halunnut kuulla, kun soitan kitaraa. En oo siinä erityisen hyvä, joten en halua yleensäkään mielellään esiintyä. Joululahjaksi Antille olin kuitenkin harjotellut kitaralla soittamaan Walking in the Airin, sen lempijoululaulun. Olin tosi hermostunut ja melkein hysteerinen, tuntui etten kuitenkaan osaa ja soitan ihan väärin. Ensimmäisen yrityksen möhlinkin hermoilemalla, mutta toisella onnistuin jo soittamaankin. Oltiin myös molemmat kirjotettu toisillemme kirjeet. Se iltapäivä oli ihana. Tuntui haikealta, kun jouluksi molempien piti mennä vanhemmilleen.

Joulun jälkeen nähtiin onneksi taas. Uusi vuosi oltiin sovittu, että ollaan yhdessä. Mentiin näköalapaikalle katsomaan vuoden vaihtumista ja raketteja. Seuraavana päivänä mentiin yhdessä kattomaan leffaan Solsidan. Samalla viikolla varattiinkin jo kesäkuuksi matka Islantiin. Se tuntui vaan tosi hyvältä idealta, vaikka ei oltu tunnettu vielä kuukauttakaan silloin. Pian joululoma oli kuitenkin lopussa ja molempien oli palattava kouluun. Antin Jyväskylään, ja mun jäätävä Lahteen.

Alkuvuoden ajan Antti on joka toinen torstai tullut Lahteen, ja mä oon joka toinen torstai mennyt Jyväskylään. Onneksi molempien koulut antaa aikataulullisesti mahdollisuuden siihen, että voidaan nähdä jo torstaina. Viikossa on siis enemmän päiviä kun nähdään, kuin milloin ollaan eri kaupungeissa. On ollut aina yhtä ihanaa nähdä viikonloppusin. Sunnuntai-iltaisin lähtijän vuorossa olevasta tuntuu kamalalta mennä yksin omaan kotiin. Istua kolme tuntia bussissa läpi pimeiden peltojen ja palata maanantaiaamuna kouluun.

Sen lisäksi, että oon aina ajatellut, ettei musta ole sitoutumaan parisuhteeseen ja miettimään yhteistä tulevaisuutta, niin etäsuhde on tuntunut aivan mahdottomuudelta. Tässä sitä nyt kuitenkin ollaan, korviani myöten rakastuneena etäsuhteessa, joka ei tunnu etäsuhteelta. Kaikki on tosi hyvin, tuntuu kuin oltais tunnettu paljon kauemmin kuin ollaankaan. Ollaan puhuttu tosi vaikeista asioista, itketty, menty välillä tosi lukkoon ja saatu kaikki avattua aina puhumalla. Se ei oo varmasti itsestäänselvyys, että kaks ihmistä pystyy puhumaan mistä tahansa. Välillä hetkellisesti tuntuukin, ettei ole sanoja tai pysty puhumaan jostain asiasta, mutta kun molemmat saa pienen hetken kerätä ajatuksiaan kasaan, tuntuu tosi helpottavalta puhua. On myös ihanaa, kun molemmat ollaan tosi samanlaisia sen suhteen, millaista ihan tavallisen arjen pitää olla. Ei tarvitse koko ajan olla jotain tekemistä, mennä johonkin tai olla jossain. Voi vaan olla. Se on ihan parasta.

Tässä hetkessä, kun tätä postausta kirjotan, välimatkaa ei ole Lahden ja Jyväskylän väliset 160km, vaan meidän etäsuhteessa on nyt uusi väliaikainen 640km etäisyys. Se tuntuu hetkittäin aika raastavalta, mutta tietäen, ettei se ole lopullista, niinkuin ei 160km etäisyyskään, niin tästä selviää, kun rakastaa toista.

"Mä taidan olla tosi ihastunut suhun"

Jokainen ihmissuhde on ainutlaatuinen. Ei ole olemassa täydellisen parisuhteen kaavaa tai jotain mallia, jonka mukaan pitäisi edetä. Jotkut juttelevat suosikkileffoista viikkokausia, kun toiset jo suunnittelevat yhteistä tulevaisuutta. Vaikka kaikki tavat ovat yhtä oikeita ja ”normaaleja”, minusta kuitenkin tuntuu, että meidän suhteen alku oli aika erikoinen. Erityisesti se, miten nopeasti kaikki eteni.

En ole koskaan ollut mitään sitoutujatyyppiä. En ole unelmoinut yhdessä asumisesta tai mistään sellaisesta. Joskus olen jopa ajatellut, että voisin yhtä hyvin olla vaikka yksin koko elämäni. En myöskään usko kohtaloon tai siihen, että kaikki olisi jotenkin ennalta määrätty. On tosin hetkiä, jolloin sellainen käy mielessä. Tunne voi olla hyvin vahva, tyyliin ”ei tämä mitenkään voi olla sattumaa”, tai sitten pelkkä häivähdys, niin kuin viime joulukuussa Lahden Sokoksen aulassa. Istuin penkillä ja kuuntelin jotain huonoa biisiä, jonka kaveri oli linkannut. Vilkaisin kellosta, että aikaa oli vielä ainakin viisi minuuttia. Oli pimeää ja kylmää ja luntakin taisi sataa, ei tehnyt mieli mennä vielä ulos. Kahvila oli kuitenkin ihan vieressä, joten ehtisin hyvin. Ajattelin että olisipa hassu sattuma, jos myös Sini olisi vähän ajoissa ja tulisi tähän samaan paikkaan odottamaan. Ja tietysti juuri silloin liukuovet aukesivat ja Sini käveli sisään. Katsoimme toisiamme vähän hölmistyneinä, tietämättä mitä sanoa. Nousin ja ajattelin että pitäisi halata, mutta olin niin häkeltynyt että sanoin vain että ”kiva nähdä” tai jotain. Menimme ulos, ja pian olimme jo kahvilassa miettimässä mitä tilaamme. Otin capuccinon.

Kahvila oli tunnelmallinen ja ihan täynnä. Tuntui hyvältä että viereisissä pöydissä juteltiin; puheensorina täyttäisi mahdolliset hiljaiset hetket. Mutta keskustelu eteni luontevasti, enkä kohta enää edes stressannut siitä jos en keksinyt mitään sanottavaa. Pienet hiljaisuudet eivät tuntuneet kiusallisilta. Ainoa lievä häiriötekijä oli se, että räpläsin taukoamatta kahvin mukana tullutta sokeripussia. Naureskelin ääneen, kuinka aina tulee räplättyä jotain. Välillä pakottauduin laskemaan pussin käsistäni, mutta kohta huomasin taas vatkaavani sitä. Ajattelin että jos tämä ei kohta lopu, pussi hajoaa ja sokerit leviää pitkin pöytää. Oli sitä paitsi ollut pitkään hiljaista. Kahvilan työntekijä oli tuonut pöytään kynttilän. Katsoin liekin vaappumista, kunnes vaalea läiskä paloi silmiin kiinni.
Tiesin että nyt pitäisi sanoa se, mitä olin ajatellut koko ajan. Vilkaisin Siniä, ja kun katseemme kohtasivat, me hymähdimme kuin jollekin yhteiselle vitsille. Nyt se pitäisi sanoa. Mutta mitä jos olin tulkinnut tilanteen ihan väärin? Silloin tästä tulisi aika mielettömän kiusallista. Jos en sanoisi mitään, kukaan ei ainakaan hämmentyisi tai pettyisi. Mutta miettisin sitä koko loppuillan. Koko loppuelämän? Ehkä koskaan ei tulisi toista tilaisuutta. Kumarruin lähemmäs, käsikirjoitin repliikkiä mielessäni. Olin juuri aloittamassa, mutta jotain tapahtui, en muista mitä, joka tapauksessa tilanne hajosi ja yhtäkkiä oli mahdotonta sanoa niin isoa asiaa. Taas hiljaisuus, ja lopulta: ”Mä taidan olla tosi ihastunut suhun.”

Muutaman päivän päästä näimme uudestaan. Olin tullut bussilla keskustaan ja mennyt vahingossa oikean pysäkin ohi, joten piti istua rautatieasemalle asti. Olin jo myöhässä, kun hölkkäsin puolijuoksua Rautatienkatua pitkin. Pysähdyin liikennevaloihin ja huomasin, että Sini oli tulossa vastaan. Jos siis olisin jäänyt oikealla pysäkillä, olisimme kävelleet ristiin ja lähetelleet viestejä, että missä oot. Nyt kaikki meni luontevasti.

Oli aamu ja kahvilassa väljempää. Juttelimme kaikesta sellaisesta, mistä hiljattain tutustuneet ihmiset nyt juttelevat ja mikä ei jää erityisesti mieleen. Kerroin että Walking in the Air oli minusta paras joululaulu. Puhuimme vähän aikaa ruotsia, mikä oli hauskaa mutta omalta osaltani aika kankeaa. Lähdimme ulos, Sinin kaveri oli tulossa Lahteen yöksi. Päätimme kävellä jossain sen aikaa, kunnes tämä saapuisi. Torilla oli käynnissä joulumarkkinat, ja sieltä kantautui Walking in the Airin melodia…

En vielä tuolloin kävellessämme tiennyt, mitä tästä tulisi tai kuinka ”vakavaa” tämä oli. En edes miettinyt sitä erityisemmin, tuntui vain hyvältä olla siinä hetkessä. Melko nopeasti kuitenkin selvisi, että me molemmat halusimme enemmän kuin pelkkää kahviloissa istuskelua. Seuraavalla viikolla kävimme Lahden satamassa, seisoimme pitkän laiturin tai jonkun vastaavan kivisysteemin päässä, lumihiutaleita kieppui pyörteenä ympärillämme ja minä sanoin ”jag älskar dig”. Puhuimme matkoista, ja kävi ilmi että meistä molemmista olisi upeaa käydä joskus Islannissa. Parin viikon päästä varasimme matkan. Olimme siis tunteneet alle kuukauden, ja meillä oli jo varattuna yhteinen matka Islantiin puolen vuoden päähän. Eikä edes mikään lyhyt hotelliviikonloppu, vaan kiertäisimme koko saaren, 1300 kilometriä, vuokra-autolla. Ja nukkuisimme teltassa. Joku, tai varmaan kaikki, olisivat sanoneet että miettikää nyt vielä vähän. Mutta meistä se tuntui hyvältä.

Pystyin viettämään joululoman Lahden seudulla, koska olin siellä töissä. Tammikuun alussa piti kuitenkin lähteä taas Jyväskylään ja aloittaa opiskelu. Se pelotti vähän, ei tehnyt mieli nousta bussiin ja ajaa yli 160 km pimeiden metsien halki ja päätyä vanhaan, harmaaseen yksiöön. En tiennyt miten etäsuhde toimisi. Pystyimme kuitenkin näkemään joka viikonloppu, ja vaikka ikävä on välillä kova, tähän asti kaikki on mennyt todella hyvin.

Meillä molemmilla on taustalla asioita, joiden vuoksi parisuhde tai toiseen luottaminen ei ole itsestäänselvyys. Ne kokemukset varjostavat nykyhetkeä enemmän tai vähemmän, ja välillä syntyy tilanteita, joissa se varjo on läsnä erityisen voimakkaana. Kaiken avain on kuitenkin siinä, että pystyy puhumaan avoimesti. Olen todella kiitollinen siitä, että luotamme toisiimme ja voimme jakaa kaikkein vaikeimpiakin juttuja.

Voisin kirjoittaa vaikka kuinka monesta ihanasta ja unohtumattomasta hetkestä, joita tähän kevääseen on mahtunut. Tästä postauksesta tulisi kuitenkin järkyttävän pitkä, jos rupeaisin kertomaan siitä kaikesta, joten päätän tämän yhteen parhaimmista muistoista (kuulostaa ihan joltain eläkeläiseltä kun sanoo ”muisto”…). Se on viime uudeltavuodelta. Katsoimme Mustankallion näköalapaikalta kaupungin yllä räiskyviä ilotulitteita ja halasimme toisiamme ja sanoimme, että tästä tulee meidän vuosi. Ja sitä tämä on ollut!

Hei, tyttö jolla on kaunis katse

Suhtauduin aika kyynisesti rakkauteen. Jos joku intoili treffeistä tai selitti ”unelmien parisuhteesta” tai jos näin Instagramissa jonkun #couplegoals-päivityksen, teki mieli huokaista ja sanoa että älkää nyt hei viitsikö. Imeliä rakkauslaulujakin oli vaikea kestää, romanttisista komedioista nyt puhumattakaan. Olin kyllä seurustellut ja kokenut asioita, mutta aina oli tapahtunut jotain ikävää, jotain mikä oli vienyt luottamuksen joko itseen tai muihin. Lopulta olin päättänyt että jos rakkaus on tällaista, niin ei se taida olla kovin ihmeellistä. Sitten kaikki muuttui. Kuulostaa kliseeltä mutta on totta. Kaiken muuttuminen alkoi näin: 

Istuin bussissa jossain Jyväskylän ja Lahden välillä, kun kännykkäni piippasi. Tai oikeastaan se taisi vain värähtää, koska  pidän puhelinta aina äänettömällä. Viesti oli kaverilta, josta en ollut kuullut ainakaan vuoteen. Hän kertoi että hän oli valmistunut ylioppilaaksi ja että hän pitäisi lakkiaiset joulukuussa, Suomenlinnassa. Hän pyysi minua sinne soittamaan pianoa. Vastasin heti, että tulisin ilman muuta. Esiintyminen, ihan sama kuinka pienimuotoinen, on aina kivaa. Ja tietysti halusin päästä tämän kyseisen ihmisen yo-juhliin, koska ylioppilaaksi valmistuminen oli hänelle iso juttu. Nojauduin bussin ikkunaan ja hymyilin, koska oli pitkästä aikaa jotain kivaa, mitä odottaa. 

Kuukauden kuluttua juoksin pitkin jouluruuhkaista Aleksanterinkatua. Minulla ei ollut mitään lahjaa kaverilleni, ei edes korttia. Minun oli tarkoitus ostaa ne matkalla satamaan, mutta kaupoissa tulvi hillittömät jonot. Olin hukannut vartin Akateemiseen, ja nyt oli kolme minuuttia aikaa ehtiä lautalle. Olimme sopineet kaverin kanssa, että menisimme harjoittelemaan esitystä ennen varsinaisia juhlia. Vilkuilin kelloa ja kirosin itseni, kun en taaskaan ollut suunnitellut tätä juttua. Se oli niin tyypillistä. Ajattelen että asiat järjestyvät jotenkin itsestään. Elän siis melkolailla hetkessä. Murehdin ja mietiskelen kyllä kaikenlaista, mutta minusta tuntuu että mietin aina vääriä asioita. En ota huomioon esimerkiksi sitä, että Esplanadia ylittäessä voi kompastua sporakiskoihin. Tai sitä että on kiusallista kompuroida suljettujen puomien yli Suomenlinnanlauttaan, kun lauma japanilaisia tapittaa vieressä. Joka tapauksessa, pääsin lauttaan ja löysin päivänsankarin, istuimme vierekkäin kaikkien turistien keskellä, minä hengästyneenä ja kiusaantuneena siitä ettei ollut edes ruusua annettavana. Kaikki meni kuitenkin ihan luontevasti, olimme pian jo perillä ja menimme johonkin merisotakoulun rakennukseen ja harjoittelimme biisit. 

Kun ihmisiä alkoi valua sisään, rupesin soittamaan taustamusiikkia. Niin oli toivottu. Tuntui vähän absurdilta soittaa yksin siellä ison ja viileän ja sotilaallisen salin nurkassa. Mutta kun keskittyi vain soittamiseen, kaikki sujui hyvin. Kaikki menee hyvin kun voi soittaa. Soitin biisejä joista tykkään itse, Coldplayn Everglow ja Fix You, Kentin Utan dina andetag ja muuta sellaista. Välillä vilkaisin ihmisiä, yritin nähdä tykkäävätkö he, mutta en oikein saanut tolkkua. 

Vapaat sosiaaliset tilanteet ovat vaikeita. On hankalaa ottaa oma tila ja löytää luonteva tapa olla. Tunnen itseni helposti ulkopuoliseksi tai jotenkin vääränlaiseksi. Tuntuu että olen ikään kuin väärässä paikassa. Täsmälleen siltä tuntui myös merisotakoulun ruokalassa, kun haahuilin kahden pitkän pöydän ympärillä ja etsin omaa nimeäni pienistä paperikylteistä. Alkoi huimata pikkuhiljaa. Ajattelin että tämä on jo ihan sketsi, että tähän sähläämiseen tämä taas meni. Silloin joku sanoi että ”täällä on sun paikka.” Ääni oli ystävällinen ja herttaisen hentoinen. Käännähdin ja näin nuoren naisen, joka osoitti tyhjää tuolia vieressään. En käsittänyt mistä hän tiesi nimeni. Naurahdin, sanoin ”okei” ja istuin hänen viereensä. Hän sanoi että soitin hienosti. Vasta silloin näin hänet kunnolla, hymyn ja ruskeat hiukset ja silmät, joissa oli jotain pysäyttävää, jotain ainutlaatuista, jotain. Näpräilin lautasliinaa, ettei käsien tärinää huomaisi. Yritin tihrustaa nimikyltistä tytön nimeä, mutta fontti oli niin pientä ja koristeellista, etten saanut selvää. Oliko se Suvi? Vai Sini? Vai ehkä Siiri? Ei tuntunut luontevalta kysyä, kun se kuitenkin luki hänen edessään. Sitä paitsi hän oli tiennyt minut. Tunsinko minäkin tytön jostain? Muistelin kaikkia ihmisiä jotka tunnen edes jollain tasolla, mutta en keksinyt kuka tämä nuori nainen voisi olla. Silti tuntui luontevalta jutella, kertoa missä asuu ja mitä opiskelee ja miten on päätynyt tänne juhliin. Tuli puhetta Ruotsista, tyttö oli ollut Tukholmassa au pairina ja ruotsi oli hänen ”toinen äidinkielensä”. Minä en osaa ruotsia erityisen hyvin, mutta olen aina pitänyt Ruotsista maana. Jossain vaiheessa tyttö kaatoi itselleen vettä ja kysyi halusinko minäkin. Oli vaikea olla hymyilemättä, kun hän kallisti kannun kohti lasiani. 

Esitimme biisit. My Heart Will Go Onin ja Johanna Kurkelan Kotiin-kappaleen aikana yritin olla vilkuilematta tyttöä yleisössä. Kappaleiden jälkeen jättäydyimme hetkeksi muista. Tyttö sanoi taas että soitin hienosti. Yritin sanoa jotain muuta kuin vain ”kiva kuulla”. Olin aika jännittynyt.  

Lähdimme samalla lautalla takaisin. Oli jo pimeää, lautta keinui pehmeästi ja kauppatorin valot kiilsivät meren pinnalla. Minulla oli kahdeksan minuuttia aikaa ehtiä rautatieasemalle. Se riittäisi juuri ja juuri. Mutta en halunnut että se riittäisi. Halusin jäädä vielä hetkeksi. Seuraava juna lähtisi tunnin päästä. Lautta kiinnittyi laituriin, oli pakko nousta. En tiennyt mitä tehdä. Jos lähtisin nyt, emme ehkä enää koskaan tapaisi. Astuimme ulos, kylmään tuuleen. Mietin ääneen, että pitäisikö juosta vai ei. Sini sanoi että voisin tehdä niin kuin halusin. Niin, Sini, olin varmistanut nimen lapusta ennen lähtöä. Lopulta sanoin, etten taida enää ehtiä asemalle. Että voisin hyvin jäädä vielä tunniksi.

Kävelimme pitkin Pohjoisesplanadia, yritimme löytää jonkun kivan kahvilan. Emme puhuneet mitään, kumpikin ikään kuin odotti ja ihmetteli, että mitä tässä nyt tapahtuu. Yhtäkkiä ohi vilahti tutut kasvot. Käännähdin katsomaan, ja kyllä, ei se voinut olla kukaan muu kuin entinen tyttöystäväni lukiosta. En ollut nähnyt häntä kahteen ja puoleen vuoteen. Sini ihmetteli että mitä minä pälyilen. Sanoin että en mitään, että tuossa vain meni tosi tutun näköinen tyyppi. 

Päädyimme Stockmannin Espresso houseen. Ryystin capuccinon vaahtoa ja olin edelleen vähän hämmentynyt siitä Espan kohtaamisesta. Muutenkin koko päivä ja jännittäminen ja paikasta toiseen säntäily alkoi väsyttää. Silti tuntui täysin luontevalta, että Sini istui vieressä. Tuntui että olisi oudompaa, jos emme istuisi tässä kahdestaan. Että voin olla oma itseni ja jutella mistä tahansa. En tiedä mistä sellainen syvällinen yhteys syntyy. Ehkä sitä ei kuulukaan selittää. 

”Saako sua halata?” Sini kysyi Helsingin rautatieaseman aulassa. Se oli turha kysymys, koska olin jo levittänyt kädet.   Sanoimme molemmat että olisi kivaa nähdä uudestaan ja että löytäisimme toisemme Facebookista. Sini jäi kaverinsa luokse yöksi Helsinkiin, vilkaisin kun hän asteli metroaseman liukuportaisiin ja katosi vilinään. Siitä on nyt vähän yli kolme kuukautta. Se on lyhyt aika, pelkkä hujaus, mutta niihin kuukausiin on mahtunut enemmän kaikkea kuin koskaan aiemmin. Olen kiitollinen jokaisesta hetkestä ja odotan kaikkea tulevaa. Rakastan tätä matkaa. 

Hei, vaaleatukkainen pianistilahjakkuus

Tuntuu oudolta alkaa kirjoittamaan rakkaudesta. Sellaisesta oudosta vaaleanpunaiseksi mielletystä huumaavasta onnellisuudesta, johon mä en ole koskaan uskonut. Rakastuneet ihmiset ovat olleet mun silmissä järkensä menettäneitä. Eivätkö ne hölmöt tajua, ettei rakkaus ole kestävää? On vain ajan kysymys, milloin ero koittaa. Sitten itketään sulavan jätskipurkin kanssa kilpaa sohvan nurkassa. Kuka sellaista haluaa ehdoin tahdoin elämäänsä? En ollut koskaan seurustellut ja tuntui paremmalta ajatella tulevaisuutta yksin, kuin yhdessä jonkun kanssa.

Niin mä ajattelin 22 vuotta ja 5 kuukautta mun elämästä. Marraskuussa mun postiluukusta tipahti vaaleanvihreä kirjekuori. Siinä oli karuselli-postimerkki liimattuna yläkulmaan, mun mielestä kaikista suloisin postimerkki mitä Suomen valikoimasta löytyy. Sisältä paljastui vaaleanvihreä kutsukortti mun rakkaan ystävän ylioppilasjuhliin. Mun piti mennä sinne meidän yhteisen ystävän kanssa, mutta se joutui perumaan tulonsa. Mua alkoi jännittämään ne juhlat, koska ylppäreissä suurin osa vieraista on sukulaisia, enkä tuntenut oikeastaan sieltä ketään muuta. Pelkäsin jo etukäteen, että entä jos lopulta istun siellä yksin hiljaa jossain nurkassa ja tunnen olevani täysin ylimääräinen ja ulkopuolinen? Olin todella onnellinen mun ystävän ylioppilaaksi pääsystä ja tuntui paljon tärkeämmältä olla paikalla, kuin pelätä yksinäisyyttä.

Muutama tunti ennen juhlia kävin ostamassa ruusun tympeältä kukkakauppiaalta, tuskailin kampauksen kanssa, vilkuilin kelloa ja panikoin. Lopulta sain juosta metroon. Metrossa laitoin viestin ylioppilas-ystävälle, etten ehkä ehtisi ajoissa lauttaan. Noustessa Helsingin yliopiston asemalta liukuportaita ylös, yritin pitää mielessä kaverin ohjeet siitä, mihin suuntaan pitää mennä. Liukuportaiden päässä oli aula, josta lähti käytäviä ainakin viiteen suuntaan. Mikään ei näyttänyt vastaavan kuvausta pitkästä tunnelista. Lähdin ensimmäiseen suuntaan, todeten pian sen olevan väärä suunta. Käännyin takaisin, pyörin ympyrää ja alkoi jo itkettää. Seuraava suunta, jostain on pakko päästä ulos. Hukkasin kaverin toisen lapasenkin siinä hätäillessä, joita olin saanut lainata. Pääsin kadulle, joka oli aivan väärä, muttei auttanut kuin juosta kohti kauppatoria. Satoi vettä, tuuli, mukulakivet teki juoksemisesta hankalaa, astma muistutti olemassaolostaan hengityksen vinkuessa, toisessa kädessä heilui lahjakassi ja toisessa paketoitu kukkapussi. Vastoin kaikkia luonnonlakeja ehdin Suomenlinnan lauttaan ja huokasin helpotuksesta. Tunnistin lautalla muutamia juhliintulijoita, joita en kuitenkaan tuntenut niin hyvin, että olisin uskaltanut edes tervehtiä.

Olin käynyt Suomenlinnassa vain yhden kerran aiemmin, kolme kesää sitten nyt ylioppilaaksi päässeen ystäväni kanssa. Tuuli oli yhtä kova kuin silloinkin. Juhlapaikka oli hieno ja arvokas. Se tuntui jopa niin hienolta, etten tiennyt miten niin arvokkaassa paikassa ja tilaisuudessa kuuluu käyttäytyä. Takit jätettiin erilliseen tilaan, ja noustiin muutaman kerroksen verran ylöspäin. Vastassa oli hieno sali, jonka läpi kulkiessa pääsi toiseen vielä suurempaan ja hienompaan saliin. Taustalla soi pianomusiikki ja ystäväni seisoi äitinsä kanssa ottamassa vieraita vastaan. Onnittelin ja menin seisomaan sivummalle. Muistan ajatelleeni, että "onpa upeaa, että tänne on palkattu pianistikin soittamaan".

Juhlien ohjelma eteni ja vuorossa oli ruokailu tunnelmallisessa ruokasalissa. Siellä oli hämärää ja vuorotellen jokainen tuntui kiertävän pöytien ympäri kahteenkin kertaan tihrustaen nimikylttejä ja etsien omaa paikkaa. Kaverivieraat oli laitettu istumaan yhden pöydän päätyyn yhdessä. Yhteinen ystävämme, joka oli joutunut perumaan tulonsa, oli laitettu viereeni istumaan. Keskelle jäi tyhjä paikka, joten siirsimme ja tiivistimme kaverivieraiden kanssa paikkojamme niin, että tyhjä paikka jäi pöydän päätyyn. Vieressäni oli edelleen tyhjä paikka, mutta tiesin siihen olevan tulossa istumaan nuorimies, joka soitti pianoa.

Hän tuli ruokasaliin ja näin hänen tekevän saman paikanetsintäkierroksen kuin muutkin. Tiesin missä hänen kuuluisi istua ja huikkasin sen hänelle helpottaakseni etsintää. Muut vieraat ympärillämme juttelivat keskenään. Tuntui oudolta olla hiljaa, mutten muista kumpi meistä aloitti keskustelun. Se oli luontevaa, mutta myös jännittävää. Muistan Antin kertoneen opiskelustaan ja itse taisin höpöttää jatko-opiskelusuunnitelmistani. Juhlien ohjelma jatkui. En tuntenut oloani ollenkaan ulkopuoliseksi tai yksinäiseksi. Itkin onnesta kuunnellessani ystäväni läheisten pitämiä juhlapuheita. Olin iloinen, että uskalsin tulla. Antti oli mukava ja oli kiinnostavaa jutella hänen kanssaan.

Kun ilta läheni, vieraita alkoi lähtemään kotiin. Olin ajatellut lähteväni seitsemän lautalla, ettei menisi liian myöhään, ja kysyessäni muilta kaverivierailta, kaikki muutkin olivat tulossa sillä myös. Oli aika alkaa lähtemään, kiitin ystävääni ja hänen äitiään hienoista juhlista ja onnittelin vielä. Antti tuli perässä. Muut kaverit kuitenkin päättivät vielä jäädä. Lähdimme kahdestaan. Lautalla mietin pitkään, haluaako Antti edes, että änkeydyn hänen viereensä istumaan. Samasta syystä en uskaltanut edes oikein puhua, entä jos sitä ei edes kiinnostaisi? Antti oli lähdössä junalla Lahteen. Vaihtoehtoja oli kaksi, juosta aiempaan tai odottaa tunti seuraavaa. Ehdotin, että voisin ihan hyvin odottaa hänen kanssaan seuraavaa junaa, koska mulla ei ollut mikään tulipalokiire kaverini luokse, joka odotti siellä joka tapauksessa. Kävelimme Esplanadin läpi, joka puolella oli ihania jouluvaloja. Sanoin ääneen, etten ollut koskaan kävellyt siitä aiemmin, ja muutamaankin kertaan saatoin toistaa, miten paljon rakastankaan jouluvaloja... Tuntui jännittävältä kävellä Antin kanssa kahdestaan. Mitähän se oikein ajatteli?

Menimme vielä Espresso Houseen kahville, koska ulkona oli liian kylmä odottaa. Otin teen, ja hermostuneena höpötin siitä, kuinka en koskaan voi juoda teetä tulikuumana, vaan annan sen aina jäähtyä. Juttelimme musiikista ja herkkyydestä. Välillä mietin, onkohan ihan ok, että kyselen aika syvällisiä asioita, joista ihan kaikki ihmiset ei juttele edes kavereidensa kanssa. Meidän välillä tuntui olevan kuitenkin yhteys, semmonen jota on vaikea selittää. Ei tuntunut kiusalliselta tai vaivaannuttavalta. Ajattelin, että "onpa kivaa, jos meistä tulisi kaverit". En osannut ajatella mitään enempää.

Saatoin Antin junalle. Se sanoi, että olisi kiva nähdä joskus ja jutella lisää. Tunsin aivan pienen pienen perhosen vatsassa. Halattiin. Kaverini soitti paniikissa peläten, että mut on kidnapattu kun en ollut vielä tullut sen luokse. Oli lähdettävä etsimään metroa, Antti jäi odottamaan junaa. Tuntui onnelliselta. On aina kiva tavata uusia ihmisiä, mutten olisi koskaan osannut aavistaa, mihin tää kohtaaminen tulisi vielä johtamaan. 3 kuukautta ja yhdeksän päivää mun elämästä mä olen uskonut rakkauteen.