Hei, vaaleatukkainen pianistilahjakkuus

Tuntuu oudolta alkaa kirjoittamaan rakkaudesta. Sellaisesta oudosta vaaleanpunaiseksi mielletystä huumaavasta onnellisuudesta, johon mä en ole koskaan uskonut. Rakastuneet ihmiset ovat olleet mun silmissä järkensä menettäneitä. Eivätkö ne hölmöt tajua, ettei rakkaus ole kestävää? On vain ajan kysymys, milloin ero koittaa. Sitten itketään sulavan jätskipurkin kanssa kilpaa sohvan nurkassa. Kuka sellaista haluaa ehdoin tahdoin elämäänsä? En ollut koskaan seurustellut ja tuntui paremmalta ajatella tulevaisuutta yksin, kuin yhdessä jonkun kanssa.

Niin mä ajattelin 22 vuotta ja 5 kuukautta mun elämästä. Marraskuussa mun postiluukusta tipahti vaaleanvihreä kirjekuori. Siinä oli karuselli-postimerkki liimattuna yläkulmaan, mun mielestä kaikista suloisin postimerkki mitä Suomen valikoimasta löytyy. Sisältä paljastui vaaleanvihreä kutsukortti mun rakkaan ystävän ylioppilasjuhliin. Mun piti mennä sinne meidän yhteisen ystävän kanssa, mutta se joutui perumaan tulonsa. Mua alkoi jännittämään ne juhlat, koska ylppäreissä suurin osa vieraista on sukulaisia, enkä tuntenut oikeastaan sieltä ketään muuta. Pelkäsin jo etukäteen, että entä jos lopulta istun siellä yksin hiljaa jossain nurkassa ja tunnen olevani täysin ylimääräinen ja ulkopuolinen? Olin todella onnellinen mun ystävän ylioppilaaksi pääsystä ja tuntui paljon tärkeämmältä olla paikalla, kuin pelätä yksinäisyyttä.

Muutama tunti ennen juhlia kävin ostamassa ruusun tympeältä kukkakauppiaalta, tuskailin kampauksen kanssa, vilkuilin kelloa ja panikoin. Lopulta sain juosta metroon. Metrossa laitoin viestin ylioppilas-ystävälle, etten ehkä ehtisi ajoissa lauttaan. Noustessa Helsingin yliopiston asemalta liukuportaita ylös, yritin pitää mielessä kaverin ohjeet siitä, mihin suuntaan pitää mennä. Liukuportaiden päässä oli aula, josta lähti käytäviä ainakin viiteen suuntaan. Mikään ei näyttänyt vastaavan kuvausta pitkästä tunnelista. Lähdin ensimmäiseen suuntaan, todeten pian sen olevan väärä suunta. Käännyin takaisin, pyörin ympyrää ja alkoi jo itkettää. Seuraava suunta, jostain on pakko päästä ulos. Hukkasin kaverin toisen lapasenkin siinä hätäillessä, joita olin saanut lainata. Pääsin kadulle, joka oli aivan väärä, muttei auttanut kuin juosta kohti kauppatoria. Satoi vettä, tuuli, mukulakivet teki juoksemisesta hankalaa, astma muistutti olemassaolostaan hengityksen vinkuessa, toisessa kädessä heilui lahjakassi ja toisessa paketoitu kukkapussi. Vastoin kaikkia luonnonlakeja ehdin Suomenlinnan lauttaan ja huokasin helpotuksesta. Tunnistin lautalla muutamia juhliintulijoita, joita en kuitenkaan tuntenut niin hyvin, että olisin uskaltanut edes tervehtiä.

Olin käynyt Suomenlinnassa vain yhden kerran aiemmin, kolme kesää sitten nyt ylioppilaaksi päässeen ystäväni kanssa. Tuuli oli yhtä kova kuin silloinkin. Juhlapaikka oli hieno ja arvokas. Se tuntui jopa niin hienolta, etten tiennyt miten niin arvokkaassa paikassa ja tilaisuudessa kuuluu käyttäytyä. Takit jätettiin erilliseen tilaan, ja noustiin muutaman kerroksen verran ylöspäin. Vastassa oli hieno sali, jonka läpi kulkiessa pääsi toiseen vielä suurempaan ja hienompaan saliin. Taustalla soi pianomusiikki ja ystäväni seisoi äitinsä kanssa ottamassa vieraita vastaan. Onnittelin ja menin seisomaan sivummalle. Muistan ajatelleeni, että "onpa upeaa, että tänne on palkattu pianistikin soittamaan".

Juhlien ohjelma eteni ja vuorossa oli ruokailu tunnelmallisessa ruokasalissa. Siellä oli hämärää ja vuorotellen jokainen tuntui kiertävän pöytien ympäri kahteenkin kertaan tihrustaen nimikylttejä ja etsien omaa paikkaa. Kaverivieraat oli laitettu istumaan yhden pöydän päätyyn yhdessä. Yhteinen ystävämme, joka oli joutunut perumaan tulonsa, oli laitettu viereeni istumaan. Keskelle jäi tyhjä paikka, joten siirsimme ja tiivistimme kaverivieraiden kanssa paikkojamme niin, että tyhjä paikka jäi pöydän päätyyn. Vieressäni oli edelleen tyhjä paikka, mutta tiesin siihen olevan tulossa istumaan nuorimies, joka soitti pianoa.

Hän tuli ruokasaliin ja näin hänen tekevän saman paikanetsintäkierroksen kuin muutkin. Tiesin missä hänen kuuluisi istua ja huikkasin sen hänelle helpottaakseni etsintää. Muut vieraat ympärillämme juttelivat keskenään. Tuntui oudolta olla hiljaa, mutten muista kumpi meistä aloitti keskustelun. Se oli luontevaa, mutta myös jännittävää. Muistan Antin kertoneen opiskelustaan ja itse taisin höpöttää jatko-opiskelusuunnitelmistani. Juhlien ohjelma jatkui. En tuntenut oloani ollenkaan ulkopuoliseksi tai yksinäiseksi. Itkin onnesta kuunnellessani ystäväni läheisten pitämiä juhlapuheita. Olin iloinen, että uskalsin tulla. Antti oli mukava ja oli kiinnostavaa jutella hänen kanssaan.

Kun ilta läheni, vieraita alkoi lähtemään kotiin. Olin ajatellut lähteväni seitsemän lautalla, ettei menisi liian myöhään, ja kysyessäni muilta kaverivierailta, kaikki muutkin olivat tulossa sillä myös. Oli aika alkaa lähtemään, kiitin ystävääni ja hänen äitiään hienoista juhlista ja onnittelin vielä. Antti tuli perässä. Muut kaverit kuitenkin päättivät vielä jäädä. Lähdimme kahdestaan. Lautalla mietin pitkään, haluaako Antti edes, että änkeydyn hänen viereensä istumaan. Samasta syystä en uskaltanut edes oikein puhua, entä jos sitä ei edes kiinnostaisi? Antti oli lähdössä junalla Lahteen. Vaihtoehtoja oli kaksi, juosta aiempaan tai odottaa tunti seuraavaa. Ehdotin, että voisin ihan hyvin odottaa hänen kanssaan seuraavaa junaa, koska mulla ei ollut mikään tulipalokiire kaverini luokse, joka odotti siellä joka tapauksessa. Kävelimme Esplanadin läpi, joka puolella oli ihania jouluvaloja. Sanoin ääneen, etten ollut koskaan kävellyt siitä aiemmin, ja muutamaankin kertaan saatoin toistaa, miten paljon rakastankaan jouluvaloja... Tuntui jännittävältä kävellä Antin kanssa kahdestaan. Mitähän se oikein ajatteli?

Menimme vielä Espresso Houseen kahville, koska ulkona oli liian kylmä odottaa. Otin teen, ja hermostuneena höpötin siitä, kuinka en koskaan voi juoda teetä tulikuumana, vaan annan sen aina jäähtyä. Juttelimme musiikista ja herkkyydestä. Välillä mietin, onkohan ihan ok, että kyselen aika syvällisiä asioita, joista ihan kaikki ihmiset ei juttele edes kavereidensa kanssa. Meidän välillä tuntui olevan kuitenkin yhteys, semmonen jota on vaikea selittää. Ei tuntunut kiusalliselta tai vaivaannuttavalta. Ajattelin, että "onpa kivaa, jos meistä tulisi kaverit". En osannut ajatella mitään enempää.

Saatoin Antin junalle. Se sanoi, että olisi kiva nähdä joskus ja jutella lisää. Tunsin aivan pienen pienen perhosen vatsassa. Halattiin. Kaverini soitti paniikissa peläten, että mut on kidnapattu kun en ollut vielä tullut sen luokse. Oli lähdettävä etsimään metroa, Antti jäi odottamaan junaa. Tuntui onnelliselta. On aina kiva tavata uusia ihmisiä, mutten olisi koskaan osannut aavistaa, mihin tää kohtaaminen tulisi vielä johtamaan. 3 kuukautta ja yhdeksän päivää mun elämästä mä olen uskonut rakkauteen.