"Mustakin on ollut tosi kivaa sun kanssa"

Mä oon joutunut viimesten kuukausien aikana pistämään aika uusiksi koko käsitykseni rakkaudesta ja parisuhteista. Ei sillä, että mulla olisi niistä aiemmin ollut erityisesti kokemustakaan, mutta nyt tuntuu, että kaikki oletukset ja käsitykset on menneet uusiksi. Ja hyvä niin.

Kun me Antin kanssa sovittiin ensimmäinen tapaaminen, mä olin asennoitunut siihen niin, että nähdään vain kavereina. Koska en osannut ajatella siitä mitään muutakaan, en uskaltanut toivoa liikoja tai kehitellä päässä turhia haavekuvia jostakin, mitä ei edes tulisi olemaan. Me nähtiin pienessä viihtyisässä kahvilassa. Koska joulu teki tuloaan, siellä tuoksui jouluiselta, ikkunoissa oli joulukoristeita ja ulkona oli ehtinyt tulla jo hämärä, jolloin kynttilät valaisi kahvilaa. Istuttiin pienessä kahden hengen pöydässä puoliksi vierekkäin, osittain vähän vastakkain.

Musta tuntui tosi luonnolliselta jutella. Hiljaisuudet ei tuntuneet yhtään kiusallisilta, me jopa juteltiin siitä, että miksiköhän joidenkin ihmisten kanssa hiljaisuuden laskeutuminen koetaan heti kiusalliseksi. Antti räpläsi kädessään milloin sokeripussia ja milloin suklaakonvehtia. Mä pidin käteni tiukasti glögimukin ympärillä, etten itse vaikuttaisi liian hermostuneelta, vaikka tilanteessa ei sinänsä ollutkaan mitään hermostuttavaa. Suklaakonvehdista lähti keskustelu suklaasta, joka päätyi lempijäätelömakuihin. Suklaa ei ollut Antin lemppari ja mä halusin arvata mikä se sitten on. Tein selkeästi vaikutuksen telepatiataidoillani arvatessani sen ensimmäisellä oikein. Oikeasti arvasin sen ensimmäisenä, koska mango-meloni on myös oma lempparini.

Oli kuitenkin yksi hiljaisuus, joka tuntui hyvin erilaiselta. Se laskeutui siihen pieneen kahvilaan muutaman tunnin juttelemisen jälkeen. Hetken ehdin ajattelemaan, että nytkö tästä sitten tulikin kiusallista... Pelkäsin, että olen tylsä tai ehdin jo sanoa jotain typerää. Hiljaisuuden aiheuttama jännite vain kasvoi ja ne muutamat minuutit alkoivat tuntumaan vähän painostavilta. En tiennyt yhtään mitä sanoa. Sitten Antti sanoi jotain rikkoen hiljaisuuden. Kuulin ne sanat, mutta olin aivan varma, että kuulin väärin tai vähintäänkin ymmärsin väärin. Ei se voinut niin sanoa. Ei se voinut. En kehdannut kysyä mitä se sanoikaan, koska tilanne oli hyvin jännittynyt. En tiennyt mitä sanoa, koska olin ymmärtänyt väärin enkä kuullut mitä se oikeasti sanoi. Mun vastaus naurattaa jälkikäteen, koska taisin vastata hermostuksissani "mustakin on ollut tosi kivaa sun kanssa". Yritin lukea Antin reaktioita, mutta en osannut tulkita niitä.

Loppuillasta mulla ei ole hirveän tarkkoja muistikuvia. Mä olin tosi hämmentynyt, yllättynyt, jännitys alkoi purkautumaan, mutta ennenkaikkea olin todella onnellinen. Illalla me lähetettiin pitkiä kauniita viestejä. Sain sanottua ne asiat, jotka jäi sanomatta kaiken jännityksen keskellä. Kahden päivän päästä me nähtiin uudestaan. Mentiin samaan kahvilaan. Tunnelma oli erilainen, koska oltiin aamun ensimmäisiä asiakkaita ja oli aivan valoisaa. Istuttiin eri pöydässä, pienessä huoneessa. Tällä kertaa mä otin teetä, onnistuin valitsemaan pahanmakuisen teepussin ja tee oli aivan liian kuumaa juotavaksi. Tee oli kuitenkin sivuroolissa.

Me juteltiin tavallisista asioista. Tulevasta joulusta ja miten me vietetään joulua yleensä. Puheeksi tuli myös mun ruotsirakkaus. Kieli vaihtui suomesta ruotsiksi. Huomasin, että Anttia jännitti tosi paljon puhua sitä. Mä olin kuitenkin tosi vaikuttunut siitä, että se pystyi kertomaan vieraalla kielellä lempikirjailijastaan ja muutenkin kirjoista. Puolentoista tunnin jälkeen lähdettiin ulos kävelemään. Käveltiin lumisessa metsässä ja hymyiltiin katsoessamme toisiamme silmiin. Aika tuntui kuluvan tosi nopeesti. Mun ystävä oli tulossa mun luo viikonlopuksi ja mentiin sitä yhdessä bussille vastaan. Istuttiin kolmistaan kahvilassa ja juteltiin.

Kaikki tuntui olevan tosi hyvin. Se kaikki tuntui myös epätodelliselta ja uskomattomalta. Ihanalta. Mä olin tosi onnellinen. Ennen joulua ehti tapahtua paljon. Erityisesti on jäänyt mieleen päivä ennen jouluaattoa. Aaton aatoksiko sitä sanotaan. Vaihdettiin joululahjoja. Antti oli jo aiemmin monta kertaa halunnut kuulla, kun soitan kitaraa. En oo siinä erityisen hyvä, joten en halua yleensäkään mielellään esiintyä. Joululahjaksi Antille olin kuitenkin harjotellut kitaralla soittamaan Walking in the Airin, sen lempijoululaulun. Olin tosi hermostunut ja melkein hysteerinen, tuntui etten kuitenkaan osaa ja soitan ihan väärin. Ensimmäisen yrityksen möhlinkin hermoilemalla, mutta toisella onnistuin jo soittamaankin. Oltiin myös molemmat kirjotettu toisillemme kirjeet. Se iltapäivä oli ihana. Tuntui haikealta, kun jouluksi molempien piti mennä vanhemmilleen.

Joulun jälkeen nähtiin onneksi taas. Uusi vuosi oltiin sovittu, että ollaan yhdessä. Mentiin näköalapaikalle katsomaan vuoden vaihtumista ja raketteja. Seuraavana päivänä mentiin yhdessä kattomaan leffaan Solsidan. Samalla viikolla varattiinkin jo kesäkuuksi matka Islantiin. Se tuntui vaan tosi hyvältä idealta, vaikka ei oltu tunnettu vielä kuukauttakaan silloin. Pian joululoma oli kuitenkin lopussa ja molempien oli palattava kouluun. Antin Jyväskylään, ja mun jäätävä Lahteen.

Alkuvuoden ajan Antti on joka toinen torstai tullut Lahteen, ja mä oon joka toinen torstai mennyt Jyväskylään. Onneksi molempien koulut antaa aikataulullisesti mahdollisuuden siihen, että voidaan nähdä jo torstaina. Viikossa on siis enemmän päiviä kun nähdään, kuin milloin ollaan eri kaupungeissa. On ollut aina yhtä ihanaa nähdä viikonloppusin. Sunnuntai-iltaisin lähtijän vuorossa olevasta tuntuu kamalalta mennä yksin omaan kotiin. Istua kolme tuntia bussissa läpi pimeiden peltojen ja palata maanantaiaamuna kouluun.

Sen lisäksi, että oon aina ajatellut, ettei musta ole sitoutumaan parisuhteeseen ja miettimään yhteistä tulevaisuutta, niin etäsuhde on tuntunut aivan mahdottomuudelta. Tässä sitä nyt kuitenkin ollaan, korviani myöten rakastuneena etäsuhteessa, joka ei tunnu etäsuhteelta. Kaikki on tosi hyvin, tuntuu kuin oltais tunnettu paljon kauemmin kuin ollaankaan. Ollaan puhuttu tosi vaikeista asioista, itketty, menty välillä tosi lukkoon ja saatu kaikki avattua aina puhumalla. Se ei oo varmasti itsestäänselvyys, että kaks ihmistä pystyy puhumaan mistä tahansa. Välillä hetkellisesti tuntuukin, ettei ole sanoja tai pysty puhumaan jostain asiasta, mutta kun molemmat saa pienen hetken kerätä ajatuksiaan kasaan, tuntuu tosi helpottavalta puhua. On myös ihanaa, kun molemmat ollaan tosi samanlaisia sen suhteen, millaista ihan tavallisen arjen pitää olla. Ei tarvitse koko ajan olla jotain tekemistä, mennä johonkin tai olla jossain. Voi vaan olla. Se on ihan parasta.

Tässä hetkessä, kun tätä postausta kirjotan, välimatkaa ei ole Lahden ja Jyväskylän väliset 160km, vaan meidän etäsuhteessa on nyt uusi väliaikainen 640km etäisyys. Se tuntuu hetkittäin aika raastavalta, mutta tietäen, ettei se ole lopullista, niinkuin ei 160km etäisyyskään, niin tästä selviää, kun rakastaa toista.