"Mä taidan olla tosi ihastunut suhun"

Jokainen ihmissuhde on ainutlaatuinen. Ei ole olemassa täydellisen parisuhteen kaavaa tai jotain mallia, jonka mukaan pitäisi edetä. Jotkut juttelevat suosikkileffoista viikkokausia, kun toiset jo suunnittelevat yhteistä tulevaisuutta. Vaikka kaikki tavat ovat yhtä oikeita ja ”normaaleja”, minusta kuitenkin tuntuu, että meidän suhteen alku oli aika erikoinen. Erityisesti se, miten nopeasti kaikki eteni.

En ole koskaan ollut mitään sitoutujatyyppiä. En ole unelmoinut yhdessä asumisesta tai mistään sellaisesta. Joskus olen jopa ajatellut, että voisin yhtä hyvin olla vaikka yksin koko elämäni. En myöskään usko kohtaloon tai siihen, että kaikki olisi jotenkin ennalta määrätty. On tosin hetkiä, jolloin sellainen käy mielessä. Tunne voi olla hyvin vahva, tyyliin ”ei tämä mitenkään voi olla sattumaa”, tai sitten pelkkä häivähdys, niin kuin viime joulukuussa Lahden Sokoksen aulassa. Istuin penkillä ja kuuntelin jotain huonoa biisiä, jonka kaveri oli linkannut. Vilkaisin kellosta, että aikaa oli vielä ainakin viisi minuuttia. Oli pimeää ja kylmää ja luntakin taisi sataa, ei tehnyt mieli mennä vielä ulos. Kahvila oli kuitenkin ihan vieressä, joten ehtisin hyvin. Ajattelin että olisipa hassu sattuma, jos myös Sini olisi vähän ajoissa ja tulisi tähän samaan paikkaan odottamaan. Ja tietysti juuri silloin liukuovet aukesivat ja Sini käveli sisään. Katsoimme toisiamme vähän hölmistyneinä, tietämättä mitä sanoa. Nousin ja ajattelin että pitäisi halata, mutta olin niin häkeltynyt että sanoin vain että ”kiva nähdä” tai jotain. Menimme ulos, ja pian olimme jo kahvilassa miettimässä mitä tilaamme. Otin capuccinon.

Kahvila oli tunnelmallinen ja ihan täynnä. Tuntui hyvältä että viereisissä pöydissä juteltiin; puheensorina täyttäisi mahdolliset hiljaiset hetket. Mutta keskustelu eteni luontevasti, enkä kohta enää edes stressannut siitä jos en keksinyt mitään sanottavaa. Pienet hiljaisuudet eivät tuntuneet kiusallisilta. Ainoa lievä häiriötekijä oli se, että räpläsin taukoamatta kahvin mukana tullutta sokeripussia. Naureskelin ääneen, kuinka aina tulee räplättyä jotain. Välillä pakottauduin laskemaan pussin käsistäni, mutta kohta huomasin taas vatkaavani sitä. Ajattelin että jos tämä ei kohta lopu, pussi hajoaa ja sokerit leviää pitkin pöytää. Oli sitä paitsi ollut pitkään hiljaista. Kahvilan työntekijä oli tuonut pöytään kynttilän. Katsoin liekin vaappumista, kunnes vaalea läiskä paloi silmiin kiinni.
Tiesin että nyt pitäisi sanoa se, mitä olin ajatellut koko ajan. Vilkaisin Siniä, ja kun katseemme kohtasivat, me hymähdimme kuin jollekin yhteiselle vitsille. Nyt se pitäisi sanoa. Mutta mitä jos olin tulkinnut tilanteen ihan väärin? Silloin tästä tulisi aika mielettömän kiusallista. Jos en sanoisi mitään, kukaan ei ainakaan hämmentyisi tai pettyisi. Mutta miettisin sitä koko loppuillan. Koko loppuelämän? Ehkä koskaan ei tulisi toista tilaisuutta. Kumarruin lähemmäs, käsikirjoitin repliikkiä mielessäni. Olin juuri aloittamassa, mutta jotain tapahtui, en muista mitä, joka tapauksessa tilanne hajosi ja yhtäkkiä oli mahdotonta sanoa niin isoa asiaa. Taas hiljaisuus, ja lopulta: ”Mä taidan olla tosi ihastunut suhun.”

Muutaman päivän päästä näimme uudestaan. Olin tullut bussilla keskustaan ja mennyt vahingossa oikean pysäkin ohi, joten piti istua rautatieasemalle asti. Olin jo myöhässä, kun hölkkäsin puolijuoksua Rautatienkatua pitkin. Pysähdyin liikennevaloihin ja huomasin, että Sini oli tulossa vastaan. Jos siis olisin jäänyt oikealla pysäkillä, olisimme kävelleet ristiin ja lähetelleet viestejä, että missä oot. Nyt kaikki meni luontevasti.

Oli aamu ja kahvilassa väljempää. Juttelimme kaikesta sellaisesta, mistä hiljattain tutustuneet ihmiset nyt juttelevat ja mikä ei jää erityisesti mieleen. Kerroin että Walking in the Air oli minusta paras joululaulu. Puhuimme vähän aikaa ruotsia, mikä oli hauskaa mutta omalta osaltani aika kankeaa. Lähdimme ulos, Sinin kaveri oli tulossa Lahteen yöksi. Päätimme kävellä jossain sen aikaa, kunnes tämä saapuisi. Torilla oli käynnissä joulumarkkinat, ja sieltä kantautui Walking in the Airin melodia…

En vielä tuolloin kävellessämme tiennyt, mitä tästä tulisi tai kuinka ”vakavaa” tämä oli. En edes miettinyt sitä erityisemmin, tuntui vain hyvältä olla siinä hetkessä. Melko nopeasti kuitenkin selvisi, että me molemmat halusimme enemmän kuin pelkkää kahviloissa istuskelua. Seuraavalla viikolla kävimme Lahden satamassa, seisoimme pitkän laiturin tai jonkun vastaavan kivisysteemin päässä, lumihiutaleita kieppui pyörteenä ympärillämme ja minä sanoin ”jag älskar dig”. Puhuimme matkoista, ja kävi ilmi että meistä molemmista olisi upeaa käydä joskus Islannissa. Parin viikon päästä varasimme matkan. Olimme siis tunteneet alle kuukauden, ja meillä oli jo varattuna yhteinen matka Islantiin puolen vuoden päähän. Eikä edes mikään lyhyt hotelliviikonloppu, vaan kiertäisimme koko saaren, 1300 kilometriä, vuokra-autolla. Ja nukkuisimme teltassa. Joku, tai varmaan kaikki, olisivat sanoneet että miettikää nyt vielä vähän. Mutta meistä se tuntui hyvältä.

Pystyin viettämään joululoman Lahden seudulla, koska olin siellä töissä. Tammikuun alussa piti kuitenkin lähteä taas Jyväskylään ja aloittaa opiskelu. Se pelotti vähän, ei tehnyt mieli nousta bussiin ja ajaa yli 160 km pimeiden metsien halki ja päätyä vanhaan, harmaaseen yksiöön. En tiennyt miten etäsuhde toimisi. Pystyimme kuitenkin näkemään joka viikonloppu, ja vaikka ikävä on välillä kova, tähän asti kaikki on mennyt todella hyvin.

Meillä molemmilla on taustalla asioita, joiden vuoksi parisuhde tai toiseen luottaminen ei ole itsestäänselvyys. Ne kokemukset varjostavat nykyhetkeä enemmän tai vähemmän, ja välillä syntyy tilanteita, joissa se varjo on läsnä erityisen voimakkaana. Kaiken avain on kuitenkin siinä, että pystyy puhumaan avoimesti. Olen todella kiitollinen siitä, että luotamme toisiimme ja voimme jakaa kaikkein vaikeimpiakin juttuja.

Voisin kirjoittaa vaikka kuinka monesta ihanasta ja unohtumattomasta hetkestä, joita tähän kevääseen on mahtunut. Tästä postauksesta tulisi kuitenkin järkyttävän pitkä, jos rupeaisin kertomaan siitä kaikesta, joten päätän tämän yhteen parhaimmista muistoista (kuulostaa ihan joltain eläkeläiseltä kun sanoo ”muisto”…). Se on viime uudeltavuodelta. Katsoimme Mustankallion näköalapaikalta kaupungin yllä räiskyviä ilotulitteita ja halasimme toisiamme ja sanoimme, että tästä tulee meidän vuosi. Ja sitä tämä on ollut!